Viime kuukausina on täällä blogissa ollut aika hiljaista. Mutta nyt kaiken kiireen keskellä haluan pysähtyä ja jakaa teille ajatuksia surusta. Tänä vuonna olen menettänyt kummatkin mummoni ja tänään rakas tätini lähti taivaan kotiin. Ja vaikka tässäkin elämän tilanteessa touhua riittää, haluan ottaa aikaa, hiljentyä ja antaa surun tulla.
SURU
Taas se tulee ovista ja ikkunoista sisään
vaikka juuri suljin, kun pelkäsin pimeää
Ei se kysy lupaa, vaan tunkee kuin varas
en kestäisi enää, vaikka näin on paras
suru, saat tulla, annan sulle sijaa
vaikka uneni viet, vaikka suunnitelmat pilaat
vain kyyneleet sinut vaikenemaan saa
ja siihen asti saat luonain olla
Jos työnnän sut pois, tiedän sen
palaat jälleen, kunnes sut sisään lasken
Koputat ja oloni raskaaksi teet
kunnes hyväksyn ja annan sulle sen hetken
Että viet minut tunteiden viidakkoon
jossa polku on täysin tuntematon
Muistojen laaksojen läpi taival vie
mutta sieltä virtaa vapauteen tie
suru, saat tulla..
Läheisen ihmisen menettäminen on ollut minulle vierasta, mutta nyt saan kohdata tätä todellisuutta jatkuvasti. Saan kokea sitä tuskaa ja ikävää, kun ihmisestä jää vain muisto jäljelle ja maallinen telttamaja puretaan. Saan kokea erityistä läheisyyttä ja yhteyttä muiden surevien kanssa. Saan syvemmän ymmärryksen ihmisen elämän tarkoituksesta ja jälleennäkemisen toivosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti